Tulevaisuuden biisit maksetaan Twitterissä
Pearl Jam jakaa uutta biisiään Just Breathe ilmaiseksi. Tässä ei ole mitään uutta, eikä siinäkään, että voidakseen ladata MP3sen täytyy antaa yhteystietonsa (viimeksi törmäsin tähän South Rakkas Crewn ilmaisen levyn “Stimulus Package” promossa). Sen sijaan ilmaisen ämppärin saadakseen, tulee lähettää yksi tweet Twitteriin (lähtee automaattisesti poistumatta lataussivulta). Homma toimii erittäin sujuvasti:
1. Klikkaamalla “Connect to Twitter”-palikkaa yhdistyy kamppissivu Twitter-tiliisi.
2. Culture Jamin luoma palikka kysyy lupaa päästä tekemään tepposiaan Twitter-tilillesi.
3. Tällainen viesti sitten pärähtää twitter-uutisvuotoosi. Huomatkaa myös pieni präntti: rupeat automaattisesti seuraamaan Peal Jamin twitter -tiliä tämän jälkeen.
4. Damn. Biisiä ei voikaan ladata jenkkien ulkopuolelta.
5.Silti viesti menee Twitteriin ja olen spämmännyt ystäviäni tällä mainosviestillä.
Jälleen tyypillinen esimerkki sisältömarkkinoinnista: anna jotain ilmaiseksi, myydäksesi myöhemmin jotain muuta.
Mitä Pearl Jam tästä sitten hyötyy:
1. Suurempi joukko kuulee uuden biisin, koska se on ilmainen. Mitä useampi ihminen tietää bändistä, sitä helpompaa on myydä keikkoja, merchandisea tai vaikka vinyyliversiota levystä. Itse biisihän tosin on kamala, mutta sillä ei ole nyt tässä sen suurempaa merkitystä. Omasta mielestäni muutenkin Pearl Jam ei ole tehnyt debyyttialbuminsa jälkeen juuri mitään hyvää.
2. Biisin ladanneet mainostavat tekoaan Twitterissä (automaattisesti), jolloin oletettavasti useampi ihminen näkee sen ja lataa biisin myös. Sana siis leviää, jolloin toivottavasti syntyy se paljon puhuttu viraali-efekti.
3. Automaattisesti saadut seuraajat Pearl Jamin Twitter-tilille, joille voi markkinoida lisää keikkoja, merchandisea tai vaikka valkoista vinyyliversiota levystä.
4. Pearl Jam saa PR-arvoa. Daily Diegon blogimaininnan lisäksi aiheesta ovat kirjoittaneet Mashable ja TechCrunch, jotka eivät tyypillisesti ole mitään musiikkimedioita. Parhaassa tapauksessa Pearl Jam saa vielä laajennettua kuulijakuntaansa.
Nähtäväksi jää millaiset tulokset tällä kampanjalla on. Sisältömarkkinoinnissa oleellisinta on, että itse sisältö on timanttia, jotta se lähtee leviämään ihmisten parissa.
Musiikin tulevaisuus on valoisa
Aikaisemmassa elämässäni olin töissä MySpacen Suomen vetäjänä. MySpace-profiilihan on nykyään bändille yksi tärkeimpiä (ellei tärkein) promokanavia: jopa tärkeämpi kuin se iänikuinen demonauha tai musiikkivideo. Lama oli vuosi sitten vielä kaukainen asia, mutta musiikkiteollisuus rämpi pahoissa ongelmissa jo silloin. Ja rämpii yhäkin, tosin samoin kuin huulipunat musiikin kulutukseen ei laman pitäisi niin paljon vaikuttaa. Molemmat ovat arjen pientä luksusta.
Internet alkoi nimittämään aikoinaan nakertamaan aikoinaan suuria levy-yhtiöitä kahdesta suunnasta. Toisaalta vertaisverkkojen kautta tapahtunut laiton musiikin lataaminen vähensi levyjen myyntimääriä huomattavasti. Tämän lisäksi erityisesti MySpacen kautta alkoi putkahtaa uusia kiinnostavia bändejä, jotka eivät hypänneet perinteiseen suurten levy-yhtiöiden orjakaleeriin (aivan heti) vaan alkoivat tehdä asioita itse. Siinä missä Britney Spears myy koko ajan huonommin, Mokoma myy koko ajan enemmän. Tätä tukee myös se, että vinyylien myynti kaksinkertaistui viime vuonna. Hyvälle musiikille on aina tilausta ja musadiggarit maksavat haluamistaan levyistä oikean hinnan, vaikka kukaan muu ei maksaisikaan.
“MySpacen kautta” breikanneita bändejä on aimo liuta. Väittelin aikoinaan erään musiikkivaikuttajan kanssa siitä, voiko pelkästään netissä breikata. Kyse on tietenkin mittakaavasta ja näkökannasta. Yleensä bändit haluavat jossain vaiheessa keikkailemaan, koska “sex, drugs & rock´n´roll”-kolmikanta vaatii parhaiten onnistuakseen fyysisen läsnäolon. Sen sijaan paltamolainen dubstep-tuottaja voi hyvin päästä tärkeimmälle dubstep-lafkalle ihan vain sen takia, että on tehnyt tarpeeksi hyvän biisin ja markkinoinut sitä tarpeeksi onnistuneesti netissä. Yksilöllisellä tasolla se on ihan yhtä paljon breikkausta kuin mitä Hanoi Rocks breikkasi aikoinaan. Megatähdet ovat 80-luvun jäänteitä, joiden keikat kiinnostavat ehkä täällä kaukana pohjolassa, jos niihin edes saa lippuja. Eli kiteyttäen: Rasmuksen uudet biisit ovat tylsää keskitien rokkia, Le Corpse Mince De Francoisen biisit taas kiinnostavinta musiikkia Suomessa vähään aikaan. Molemmat saapuvat Suomesta, mutta toinen pelaa stadionin säännöillä ja toinen määrittele pelikenttänsä itse (sinkkuja eri riippumattomilla levy-yhtiöillä jne.).
Täytyy olla tyhmä väittääkseen, ettei musiikki enää kiinnostaisi ihmisiä. Ja kun miettii suurkeikkojen menekkiä, siitä maksaminenkin näyttää olevan yhä pop. Ja pelkästään siitä määrästä, mitä olen saanut mitä ihmeellisimmältä tyypeiltä viestejä koskien Spotify-kutsuja (koska nyt satun olemaan töissä Internet-alalla), itse musiikin tulevaisuuskin vaikuttaa valoisalta. Musiikkiteollisuuden ei niinkään, jos jatketaan samalla linjalla. Koko bisneksen pitää luoda nahkansa täysin uudelleen ja löytää vaihtoehtoisia bisnesmalleja. Siinä mielessä eletään hyvin mielenkiintoisia aikoja. Innovatiivisille musiikkiliiketoimintaratkaisuille on varmasti tilausta.
(Ja ei, minulla ei ole niitä Spotify-kutsuja.)
